Naisinsinöörin logiikkaa: Ufoja ja Antti-myrskyä

Jopas taas on aika vierähtänyt sitten viime julkaisun. Joulukuu!

Tässä pimeyden vaiheessa on mukavaa, kun energiaa voi käyttää joulun valmisteluun. Kynttilöitä poltamalla ja muilla jouluvaloilla saa aikaan paitsi valoa, myös ihanaa tunnelmaa. Ja kun joulu on ohi, päivät ovat jo pitenemässä ja kevät aluillaan.

Syksy on ollut työntäyteinen eikä iltaisin ole jaksanut paljoa muuta kuin lenkkeillä Sennan kanssa ja neuloa ja nukahtaa TV:n ääressä. Viime ja monista vuosista Toscan kanssa poiketen, olen nyt lenkkeillyt Sennan kanssa lähimetsässä jopa pilkkopimeässä. Taskulamppu on yleensä ollut mukana, mutta onpa se välillä unohtunutkin. Yhtään en ole metsässä pelännyt, vaikka taivaan ollessa pilvetön, on metsä ollut synkkääkin synkempi. Pilvisellä kelillä kaupungin valot heijastuvat korkeuksista takaisin, eikä metsä ole silloin koskaan täysin pimeä.

Olisikohan ollut tiistai tai keskiviikko menneellä viikolla, kun viimeksi unohdin taskulampun. Keli oli poikkeuksellisen pilvetön, joten metsä oli melkoisen pimeä. Juuri ja juuri erotin tutun polun. Olimme Sennan kanssa noin puolivälissä metsälenkkiä ja mäen päällä, kun näin kaukana edessä usean pienen valon muodostaman äänettömän ryhmän lähestyvän meitä mäen alta. En millään tunnistanut tulijaa, joten kuvittelin sen olevan, mikäs muukaan, kuin ufo. Laitoin Sennan remmiin ja ajattelin, että kohta sitä kenties körötellään jossain korkeammissa svääreissä. Hetken aikaa olin ihan oikeasti peloissani, kunnes tunnistin näkemäni: viisi miespuolista polkupyöräilijää otsalamppujen kera. He ohittivat meidät viereistä metsäpolkua pitkin ja näky sivusta katsottuna oli jotenkin satumaisen hieno. Harmittelin, kun en ollut ottanut kameraa mukaani. Vaan tuskinpa olisin kuitenkaan onnistunut kuvanotossa pimeässä metsässä. Pyöräilijätkin varmasti näkivät meidät pimeyden keskellä, kun olimme varustautuneet monipuolisella heijastinkokoelmalla. Että sellainenkin sykähdyttävä kokemus tällä viikolla, mutta Sennaa tosin eivät pyöräilijät saaneet säikähtämään missään vaiheessa.

Toinen varsinainen kokemus tällä viikolla tuli kohdattua Antti-myrskyn muodossa. Tuuli alkoi yltyä jo torstai-iltana, mutta siinä vaiheessa toivoin vielä parasta, vaikka sään ennustajat eivät kyllä yhtään mitään hyvää luvanneet. Erityisen ikävältä heidän ennustuksensa tuntui, kun meidän oli tarkoitus lähteä pikkujoulun viettoon ison työporukan kanssa Tallinnan laivalle.

Tuuli riepotteli meidän taloakin jo torstain ja perjantain välisenä yönä. Jo torstaina illalla kuulin sellaista metallista lähtevää ääntä talon katolta, mutta en keksinyt sen alkuperää, kun kattokin on tiilestä tehty. Kerroin havainnoistani Tuomolle, joka oli siinä kohdassa iltaa kai jo puoliunessa eikä juurikaan reagoinut sanomaani. Niinpä minäkin sitten kävin tyytyväisenä nukkumaan, vaikka tuuli ulvoi nurkissa ja katolta kuului kolinaa. Sitten puolilta öin alkoi tapahtua, kun katolta kuuluva ääni saavutti Tuomon tajunnan: hän meni ulos katsomaan ja huomasi talomme pohjoispäädyn räystäspellin (vai mikä lienee) puolittain irronneen ja taipuneen noin 90 asteen kulmaan. Tuomo sítoi ensiavuksi tuulessa heiluvan ja kolisevan pellinpätkän narulla tikkaisiin, ja loppuyön saimme nukkua pelkästään tuulta kuunnellen.

Aamu vakeni, siis todella valkoisena. Lunta pyrytti taivaan täydeltä ja sitä oli satanut jo muutaman sentin, mutta tuuli oli kinostanut sen satunnaisesti sinne tänne, joten jossain sitä ei ollut juuri ollenkaan, mutta jossain jopa kasapäin. Läksimme Lauran kanssa bussilla kohti keskustaa. Bussi ja junakin olivat vielä aikataulussa täältä lähtiessään, mutta satamaa lähestyttäessä matka muuttui takkuisemmaksi. Juna seisoi asemien välillä puoli tuntia paikallaan ja lopulta eräälle asemalle päästyämme matkustajia kehotettiin vaihtamaan kulkuneuvoa perille ehtiäkseen. Hyppäsimme junasta hyiseen taksijonoon, jossa ei onneksi tarvinnut kauaa värjötellä. Saimme seuraa ja maksajia mukaamme, ja matka satamaan saattoi jatkua. Pitkin matkaa saimme puhelinviestejä satamaan jo ehtineiltä kohtalotovereiltamme: ensin kuulimme, että matkan aikana pidettäviksi tarkoitetut hyvinvointiluennot on peruttu. Seuraava tieto koski lähtöajan muutosta tunnilla eteenpäin. Jälkimmäinen uutinen tuntui siinä vaiheessa pelkästään helpottavalta, olihan aikataulussa pysyminen tuntunut melko haasteelliselta tehtävältä jo jonkin aikaa.

Helsingissä lunta oli paljon enemmän kuin täällä kotinurkissa ja meno melkoisen hankalaa. Kadut olivat kovin lumisia ja isot rekat olivat juuttuneet liukkaisiin risteyksiin. Kaiken kaikkiaan sää oli todella surkea ja laivareissu kaihersi mieltä, olihan koko aamun ajan tiedotusvälineissä julistettu myrskyn vielä yltyvän iltapäivään ehdittäessä.

Laivan piti alkuperäisen aikataulun mukaan lähteä klo 11.30. Satamaan vihdoin päästyämme ilmoitustaululla lähtöajaksi olikin merkitty klo 14.30. Terminaalin kuppila oli täpötäysi ja jono tiskille liian pitkä. Osa porukasta päätti tässä vaiheessa perua koko risteilylle lähtönsä. Me muutamat päätimme vielä katsoa tilannetta, mutta nälkä kurni mahassa niin kovasti, että oli pakko lähteä etsimään murkinapaikkaa terminaalin ulkopuolelta. Sellainen löytyi, vaikka täyttä ja jonoa oli sielläkin. Lopulta onnistuimme saamaan pöydän ja lounaankin, ja sitten tuli tieto, että risteilymme on peruttu kokonaan ja siirretty helmikuulle.

Tieto risteilyn peruuntumisesta oli oikeastaan helpotus, koska ajatuskaan pahoinvoivista kanssamatkustajista ja ruokailusta keikkuvassa laivassa ei oikein houkuttanut. Ja olisimmeko ruokaa saaneetkaan? Ainakaan emme olisi ehtineet käymään maissa ja käsityökaupassa, mikä oli alkuperäinen tavoitteemme. Kotimatka oli vähän sutjakkaampi, kun ajoitin sen sattumata oikein. Puoli tuntia lähtöäni myöhemmin, junat menivät muutamaksi tunniksi "jumiin". Laiva lähti tietojeni mukaan kohti Tallinnaa vasta klo 15.15, joten sen paluuaikakin oli todennäköisesti aikataulua myöhäisempi...