Piti oikein käydä tarkistamassa koska ja mitä on tullut viimeksi kirjoitettua. Tuntuu, kuin sitä olisi ikuisuus niin kuin tavallaan onkin: silloin oli syksy ja sieniä, nyt ollaan jo talvessa. Voimat ovat vähentyneet yhtä matkaa päivänvalon kanssa, eikä tavallisena arki-iltana meinaa jaksaa muuta kuin lenkkeillä Sennan kanssa ja katsoa telkkaria.
Olen minä sentään päässyt vauhtiin jokatalvisessa sukankudonnassa niin, että niskat ovat jumittuneet pahemman kerran. Neulominen yhtä aikaa telkkarinkatsomisen kanssa mahdollistui, kun otin käyttöön vanhat silmälasini. Silmälääkärin innostamana vein nimittäin helmikuussa hankkimani silmälasit takaisin liikkeeseen, sillä niillä ei oikein nähnyt lähelle eikä kauan varsinkaan vuorotellen. Koska silmälääkäri totesi näkökykyni olevan saman kuin vuoden alussa, vian täytyi olla laseissa. Nyt lasit ovat olleet kolme viikkoa uudistettavana, mutta ehkä jo lähipäivinä saan ne takaisin, ja mikä parasta, ilmaiseksi. Mutta näiden vanhojen avulla olen pystynyt elämään normaalisti eli katsomaan telkkaria ja neulomaan samaan aikaan.
Viime viikolla oli yksi ihmeellinen ilta: otin pienet tirsat töistä palattuani ja sängyssä pötkötellessäni ulkoa alkoi kuulua papattien räiskettä. Ajattelin, että jopas ovat pojat tänä vuonna ajoissa aloittaneet uuden vuoden vastaanoton. Pauke jatkui ja jatkui, joten ryntäsin jossain vaiheessa kuistille moista ihmettä katsomaan. Mutta mitään ei näkynyt eikä enää kuulunutkaan. Taas kun olin jo luopunut tarkkailusta, alkoi entistä kovempi pauke. Nyt meno kuulosti jo ilotulitukselta, mutta taaskaan en nähnyt mitään. Kaivelin päivän lehdet ja etsin ilmoitusta ilotulituksesta, mutta en löytänyt. Jossain vaiheessa näin pienen oranssin tussahduksen, mutta muuten paukkeen voimakkuus ja taivaalla vallitseva harmaus eivät oikein täsmänneet. Meteli taukosi, mutta kun se taas alkoi entistä voimakkaampana, aloin olla jo huolissani. Eihän mikään ilotulitus kestä tuntikausia. Mielikuvissani näin, kuinka alamaailma otti mittaa toisistaan läheisellä teollisuusalueella, ja samalla ihmettelin, kun ei yhtään hälytysajoneuvon sireenin ääntä kuulunut. Eikö kukaan enää välitä mistään?
Lopulta hermo petti ja soitin hätäkeskukseen. Kerroin mistä soittelen ja, että tuosta aivan läheltä kuuluu jättiläismäisten papattien räiskettä ja ilotulituksen ääniä ilman kauniita taivaallisia näkymiä. Puhelimeen vastannut mies ei tuntunut tietävän mistä on kysymys, ja minä arvelin hänen hiukan epäilevän minun täysjärkisyyttäni. Puhelimessa ollessani meteli alkoi kuulostaa sarjatuliaseelta ja kerroin, että nyt kuulostaa aivan, kuin joku ampuisi konekiväärillä. Olin jo melkein varma, että mies kehottaa minua ottamaan lääkkeet ajallaan ja menemään nukkumaan, mutta sitten hän ilokseni muistikin mistä on kysymys. Vajaan kilometrin päässä kotoamme paikallisella teollisuusalueella oli käynnissä sotaharjoitus. Kylläpä helpotti, kun oudoille äänille löytyi selitys ja minäkin säilytin kasvoni ainakin lähes täysijärkisenä keski-ikäisenä hätähousuna. Jos olisin lukenut edellisen päivän lehden, olisin kai muiden lailla tiennyt mistä on kysymys. Jostain syystä meillä ei kukaan ollut kyseistä lehteä lukenut ainakaan riittävästi niin, että olisimme tienneet mistä on kysymys.
Läksin Sennan kanssa iltalenkille ja näimme sotilaita ja sotakalustoa usealla kujalla ja puistossa. Sennaa pauke aluksi vähän hämmensi, mutta minä haukottelin ja yritin olla, kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa. Välillä sitten kehuin pauketta ja Sennaa, ja vaikutti siltä, ettei Sennaa pelottanut. Tämä oli hyvää harjoitusta lähestyvää vuodenvaihdetta ajatellen. Jututin tätienergiani rohkaisemana yhtä vartiossa seisovaa miestä ja sain kuulla alueella olevan 500 sotilasta. Aika hurja juttu tavallisen arki-illan kuluksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti