Olipas ihmeellinen keli keskiviikkona: vettä tuli taivaalta kuin esteristä konsaan ja kastuimme Sennan kanssa iltalenkillä kertakaikkiaan läpimäriksi. Solidaarisuussyistä Sennaa kohtaa en viitsinyt ottaa itselleni mitään sateensuojaa, kun ei sillekään ollut tarjota vastaavaa. Mutta niin kuin kaikki ehkä jo tiedämme, keskiviikkona oli Etelä-Suomessa myös ukkosta ilmassa. Olimme Sennan kanssa noin kahden kilometrin päässä kotoa, kun taivas yhtäkkiä valkeni. Koska on lokakuu, en osannut epäillä ukkosta, vaan luulin suurin piirtein jonkin sähkölinjan katkenneen. Pelottava ja maatakin järistyttävä jyrinä seurasi salamaa kuitenkin lähes välittömästi, joten pakkohan se oli uskoa, että ukkonen voi lokakuussakin yllättää.
Vähän säikähdin, vaikka vakuuttelin Sennalle, että ukkonen on hieno juttu. Soitin hätäpäissäni Tuomolle, jotta tämä olisi tullut meidät pelastamaan. Mutta hän oli kotona sisällä lämpimässä eikä ollut kuullut eikä nähnyt mitään ukkoseen viittaavaa, ja vaikutti siltä, ettei hän oikein uskonutkaan minun ukkosjuttuani. No mikäs siinä sitten auttoi, kuin vain jatkaa matkaa. Taivaalla välähteli ja välillä jyrisi kovastikin, mutta onneksi ukkonen ei sattunut aivan kohdalle. Senna ei kyllä enää loppumatkasta jaksanut kiinnittää huomiota koko jyrinään, joten ehkä tämä oli sille hyvä kokemus vuodenvaihdetta ja ensi kesääkin ajatellen.
Tänään Sennalla olikin tapahtumarikas päivä. Aamulenkillä tapasimme naapurin Johannan ja Nallen, joka on 8-vuotias saksanpaimenkoira, maailman lempein rotunsa edustaja. Toscan kuoleman jälkeen, kolme vuotta sitten, lainasin joskus Nallea lenkkikaveriksi, ja Nalle on aina sen jälkeen kohdatessa tervehtinyt minua erittäin lämpimästi. Sennaa vähän hirvitti iso uros, vaikka Nalle suorastaan ryömi Sennan luo. Muutenkin Nalle pääasiassa makaili maassa, jotta Sennan oli helpompi tehdä tuttavuutta. Senna uskaltautui jo nenuttelemaan Nallea, mutta vähän jännittävää tapaaminen sille selvästi oli. Heti lenkin jälkeen läksimme treeneihin, joissa Sennan lisäksi tällä kertaa olivat vain veljet Elvis ja Aslan.
Jätimme Lauran ja Sennan tokoilemaan ja läksimme Tuomon kanssa paikalliseen hyperkodinkoneliikkeeseen telkkareita katsomaan. Nykyinen töllöttimemme, merkillisen merkkinen putkimalli, on vuodelta 2005. Se ostettiin aikana, jolloin muut jo ostelivat litteitä vastaavia, mutta me päätimme odotella niiden halpenemista. Oletus oli, ettei moinen edullinen malli montaa vuotta kestäisikään, eikä se kestänytkään edes yhtä kokonaista. Mutta kun se hajosi juuri ennen takuuajan loppumista, saimme sen maksutta korjuutettua, ja sen jälkeen se onkin toiminut moitteettomasti. Ja toimii edelleen. Nyt vain on iskenyt jonkinlainen sisustamisen uusimisen vimma.
Minä löysin heti sopivan telkkarin, sellaisen, jossa oli hopeanväriset ohuet reunat. Minusta se oli ehdottomasti paras, koska se sopii täydellisesti meidän sisustukseen, mutta siinä oli yksi vika... huima hinta. Siinä oli kyllä Tuomonkin edellyttämät ominaisuudet ja ilmeisesti vähän liikaakin. Toiseksi paras telkkari mielestäni oli se, jossa oli grafiitinharmaat kehykset... ja se oli tuhat euroa halvempi. Tuomo ei kuitenkaan suostunut ostamaan mitään, vaan hän haluaa vielä tutkiskella asioita. Minusta enempi tutkiskelu on turhuutta, harmaasävyisiä telkkareita kun ei ole kovin montaa mallia. Saattahan niitä tosin tulla, jos muutama vuosi vielä odotellaan. Ja tämänpäiväiset mallit saattavat muuttua edullisemmiksi. Mutta sitten on telkkareihin taas kehitelty lisää haluttavia ominaisuuksia, jotka nostavat uusien mallien hintaa. Tällä logiikalla meille ei tule koskaan uutta telkkaria. Eikö olisi vain parasta tehdä valinta ulkonäön perusteella? Se olisi ainakin minulle suhteellisen helppoa.
Tunnin kuuntelimme komean nuoren miehen esitelmöintiä televisioista ynnä muista niihin liitettävistä vermeistä. En muuten olekaan enää varma, voiko telkkaria käyttää kunnnolla ilman tietokonetta tai pitäisikö tietokoneen ja telkkarin olla yhtä... Sitten palasimme noutamaan Lauraa ja Sennaa. Aslan oli juuri lähdössä, kun saavuime kentän laidalle, mutta Elvis ja Senna jäivät vielä painimaan keskenään kentän vieressä sijaitsevalle kuraiselle pelolle. Koirat juoksivat välillä mieidän katselijoiden jalkojen välistä ja saivat osan kurasta pyyhittyä lahkeisiimme. Joukkoon liittyi vielä kouluttaja-Hannan pari kuukautta pentuja vanhempi Demi, jota Senna aluksi vähän arasteli kuten kaikkia isompiaan. Kotiin palattua meillä oli väsynyt, kurainen mutta onnellinen koira, joka pantiin heti suihkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti