Lomamietelmiä

Ulkolämpötila lähentelee kolmeakymmentä astetta varjossa (28,7 klo 15.00 meidän keittiön mittarissa). Tätäkö sitä on toivottu? Kun on niin kuumaa ja kosteaa, ettei juuri viitsisi liikahtaakaan? Sennakin on ottanut käyttöön pentuaikaisen paikkansa meidän sängyn alta niin ahdasta kuin siellä onkin. Mutta se on ilmeisesti talon coolein paikka, kyllä koira tietää.

Huushollissamme on kaksi, joita huominen saattaa vähän askarruttaa, merkitseehän se loman loppua. Minulla taas on tunne, että nythän se loma vasta alkaa, kun saan olla muutaman päivän aivan yksinäni. Vaikka perhe, sukulaiset ja ystävät ovat tosi tärkeitä, ja heidän kanssaan on hyvä elää ja heitä mukava aina tavata, on välillä tosi upeaa olla vain kuin Ellun kana, kuunnella itseään ja tehdä vain sitä mikä huvittaa. Aika paljon joka päivään kuuluu must-hommia, mutta nekin voi yksin ollessaan tehdä suurin piirtein omaan tahtiin.

Luin tässä lomallani kerrassaan mielenkiintoisen ja värikkäästi kirjoitetun (ja suomennetun) ranskalaisen Katherine Pancolin lähes 700-sivuisen kirjan "Krokotiilin keltaiset silmät". En olisi moista opusta tullut varmaan ainakaan nimen perusteella itse koskaan hankkimaan, mutta ystävättäreni Jaana lainasi kirjan minulle sen hyväksi todettuaan. Kiitos Jaana, kerrassaan upea teos, joka sai minut taas kerran unelmoimaan kirjoittamisesta!

Minulla on  lomani viimeiselle viikolle kaksi johtoteemaa, joista ensimmäinen juontuu Paula Salomaan kirjasta poimituista viisaista sanoista:

"Jokainen ajatukseni, sanani, tekoni ja reaktioni

kertovat minusta itsestäni, eivät muista."

Tuossapa sitä riittää pohtimista minulle, joka saatan provosoitua vaikka liikenteessä kännykkä korvalla puhuvia kanssa-autoilijoita tai kiireisiä kaahailijoita väistellessäni.

Toinen teema liittyy Nutrilettiin... ymmärtänette mitä se kohdallani tarkoittaa. Tähän temaan liittyy myös polkupyöräni, jonka ulkoiluttamisen aloitan heti huomenna.

Tänään vietän pyhää ja lepään... ja käyn hakemassa em. tuotteita kaupasta huomiseksi. Sen jälkeen voinkin virittäytyä odottelemaan ukkosta, jota sekä Ilmatieteen laitos että Foreca meille illaksi lupailevat. Viime yönä koimme tämän kesän kovimmat ukkoset, mutta Senna(kaan) ei onneksi pelännyt yhtään. Ukkosta oli jatkunut jo lähes puoli tuntia, kun se vääntäytyi sängyn alta ihmettelemään vallitsevaa meteliä. Kutsuin sen viereeni (lattialle tietenkin) ja Sennan köntsähtäessä selälleen sängyn viereen, otin sen takajalasta kiinni ja painelin sen polkuanturoita kunnes molemmat nukahdimme. Se siitä ukkosesta, minäkään en pelännyt, vaikka salamat välähtelivät kuin kunnon ilotulituksessa konsaan.

Harjoittelen taas kerran nykyhetkessä elämistä. Voiko sitä muussa hetkessä elääkään, voisi joku kysyä. Toki, päivät saa kyllä kulumaan menneitä muistellen ja tulevia peläten. Meneistä kannattaa muistaa vai parhaat hetket, jos niitä välttämättä haluaa muistella. Ja tulevaisuus, se on joka päivä uusi mahdollisuus. Mutta tämä hetki on ainoa, joka meillä varmasti on.

Sadonkorjuu on alkanut

Ihania isoja mustikoita

Kesä on edennyt huimaa vauhtia, kuten aina. Oikeastaan tuntuu, että aika kuluu aina vain nopeammin.

Olen lomaillut vasta viikon, mutta sitäkin ahkerammin. On mm. ehditty vierailemaan ystävien mökillä Kotkassa ja Sysmässä sekä shoppailemaan Tallinnassa.

Omassa pihassa mansikat ja vadelmat ovat alkaneet kypsyä, ja omenapuunoksat roikkuvat raskaan taakan alla, vaikka pieniä raakileita on pudonnut puista varmaan satoja.

Mustikanpoimijan unelmanäky

Myös viinimarjat ovat alkaneet saada niille ominaisia värejä, mutta niiden aika tulee vasta parin viikon päästä. Kantatarelleja olen poiminut jo viikon päivät: ensimmäiset löytyivät vahingossa, mutta sen jälkeen olen osannut niitä jo etsiä. Nyt kun on ollut kostea kesä, koivut eivät ole vielä juurikaan pudottaneet lehtiä, joten kanttarellit erottuvat maasta melko hyvin. Jotkut tosin kasvavat niin sammaleen sisällä, ettei niitä näe ennen kuin aivan läheltä eli pitäisi kulkea metsässä oikeastaan kontaten, jos meinaisi onnistua poimimaan kaikki tielle sattuvat kanttarellit...

Eilen läksimme Tuomon kanssa mustikkaan. Hyvällä tuurilla löysimme entuudestaan tuntemattoman paikan, josta saimme pieneltä alueelta poimittua noin 6 litraa mustikkaa. Eikä yhtään itikkaa tai paarmaa ilmaantunut paikalle, joten saatoin poimia marjat käsivarret paljaina. Kerrasssaan upeaa! Osa marjoista odottaa vielä perkaamista, joten siirryn tästä kohta tositoimiin ja iltapäivällä menemme kokeilemaan, josko hyvä onnemme vielä jatkuisi.

Sennalle kuuluu hyvää. Sillä on karvanlähtöaika ja irtokarvaa meillä onkin sitten joka paikassa, vaikka sitä on harjattu isot kasat. Luultavasti ja ainakin toivottavasti nuo irtokarvat pian ehtyvät. Sennan kaula etenkin on jo melko ohut, mutta muukin vartalo vaikuttaa entistä solakammalta. Tänä aamuna Senna tapasi rottiskaverinsa Miron, joka on nyt 9 kk vanha ja 50-kiloinen. Miro on itse ystävällisyys, mutta niin iso ja innokas, että Sennaa vähän hirvittää. Kun ensi kerran tapasimme Miron talvella, oli se Sennaa pienempi, mutta nyt Senna näyttää Miron rinnalla pikkukoiralta.

Tuosta ajankulusta vielä. Useat lehtimyyjät ovat soitelleet minulle viime päivinä ja yrittäneet houkutella minua toinen toistaan paremmilla tarjouksilla. En ole suostunut mihinkään, koska minulla ei ole mielestäni aikaa lukea lehtiä. Ajatuksenani oli lomalla tutkailla lukemattomia vanhoja lehtiä, mutta sellaista hetkeä ei ole ainakaan vielä tullut. Myös matot ovat vielä pesemättä, eivätkä käsityönikään ole juurikaan edenneet. Mihin se aika sitten oikein kuluu?  Työpäivinä suurin osa tehokkaasta ajasta menee työntekoon ja Sennan kanssa lenkkeilyyn. Mutta entä näin lomalla ollessa? Täytyypä tarkkailla.

Iltapäivän kuulumiset:

Saimme houkuteltua Lauran mukaamme ja parissa tunnissa noin 8-9 litraa mustikoita saaliiksemme. Olenkin niitä nyt sitten urakalla siivoillut pihalla, mutta osa eilisistäkin odottaa käsittelyä, joten urakka tuntuu tosi työläältä. Työtä lisää pikkutarkkuuteni, joka ei soisi minkäänlaista roskaksi tulkittavaa jätettävän pakastettaviin mustikoihin. Ei siis mustikan kantojakaan vai mitä lieneekään ovat ne pienet osat, joilla marjat ovat kiinnittyneet varpuihin. Voi huokaus tätä parin kasvintuntemuskurssin jälkeistä tietämystäni... kaikki on unohtunut.

Julkaisen tässä ajankohtaisen sekä kaikkien leipureiden ja mustikanpoimijoiden iloksi hyväksi todetun piirakkareseptin. Täytyy myöntää, että en ole sitä suinkaan itse kehittänyt, vaan onkinut muutama vuosi sitten netistä. Viime vuonna ko. sivu oli hävinnyt, mutta onneksi olin antanut paperikopion reseptistä äidilleni, jolta sain sen uudelleen. Tämä on siis tosi helppo ja hyvä.

Aika ihana mustikkapiiras

Pohja:

2 munaa

200 g hienoa sokeria

1 dl maitoa

1 dl kermaa

1 dl voisulaa

4 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

Täyte:

0,5 l mustikoita

50 g pehmeää voita

100 g sokeria

1 dl vehnäjauhoja

Sekoita (älä vatkaa) ensin munat ja sokeri. Lisää edellisten joukkoon varovasti sekoittaen nesteet (voi olla myös 2 dl kermaa), voisula ja lopuksi jauhot, joihin leivinjauhe on sekoitettu. Kaada löysähkö taikina esim. pyöreään vuokaan (halkaisija noin 25-30 cm), johon on laitettu leivinpaperi. Leivinpaperin reunat saavat ulottua 4-5 cm vuoan reunan yli, jotta uunissa kiehuvat ja kuohuvat mustikat sekä muut ainekset eivät valu uunin pohjalle.

Nypi täyteeseen tulevat voi, sokeri ja vehnäjauhot murumaiseksi seokseksi. Lopuksi ripottele mustikat tasaisesti taikinan päälle ja täyte mustikoiden päälle. Paista piirakkaa uunin alaosassa 25- 30 min + 200 asteessa.

Nauti piirakasta sellaisenaan, vaniljakastikkeen tai -jäätelön kera.

Ihana lopputulos, made by Laura. Kuvan vuoka on halkaisijaltaan
 noin 30 cm, reunan korkeus on noin 3 cm



Kiitos Suville ohjeen kommentoinnista! Nyt virhe on korjattu eli mustikoita tarvitaan kuitenkin peräti puoli litraa... Puoli desiä olisi kyllä aika vaatimaton määrä piirakassa, tosin helppo kerätä!